Berlinale 2009, Talent campus
Suddenly it all happened,
käsikirjoituksesta elokuvaksi
Talent Campuksen tämän vuoden keskiössä oli elokuvan käännekohdat, niin tarinassa kuin elokuvan tekemisessä. Sunnuntaina 8.2.09 järjestettiin HAU 1 salissa loistavaa keskustelua aiheesta. Tämä on kolmiosaisen tekstisarjan toinen osa.
Keskustelemassa: amerikkalainen indie tuottaja Daniela Thomas, 2 kertainen Oscar ehdokas käsikirjoittaja Sir David Hare sekä brasilialainen production designer Anne Carey. Keskustelua juonsi Peter Cowie.
Kuva: Berlinale Talent CampusOsa 2, Turning point ja sattuma elokuvassa
Tarinan ja samalla elokuvan uskottavuuden kannalta kriittistä tavaraa on käännekohdat ja mahdollinen sattuman osuus elokuvassa. Miten katsojalle myydään nuo muutokset elokuvassa ja ostaako yleisö kaiken? Kysehän on useista tekijöistä itse elokuvassa mm. Genrestä, miljööstä, ajasta, rooleista, kuvasta, musiikista jne. Kaikki nämä voivat osaltaan olla rakentamassa käännekohtia tai luoda sattuman uskottavuudelle otollisia olosuhteita.
Pohjimmiltaan kyse on siitä saadaanko yleisö uskomaan tarina.
Esimerkiksi musikaali on alun kannalta mielenkiintoinen genre. Usein alku tuntuu vaikealta, koetaan jopa myötähäpeää elokuvan puolesta, mutta oikein tehtynä musikaalin alku johdattelee katsojan tarinan maailmaan ja laulaminen tarinan kerronnan osana tuntuukin äkkiä luontevalta. Jos johdattelu on tehty päin helvettiä ei myötähäpeästä pääse yli – elokuva ei tempaa mukaansa. Tämä pätee jokaisessa elokuvassa.
Maailman parhaana johdatteluna elokuvan aiheeseen ja maailmaan voitaisiin hyvin pitää Disney klassikon Leijona Kuningas ensimmäistä 4 minuuttia. Soraääniä tai muita ehdotuksia? Toki johdattelun mestariteoksia on muitakin ja jotkin aiheet vaativat johdattelua läpi elokuvan...
Luennolla esiin nostetut elokuvan gurut kehottavat kaikki olemaan pelkäämättä johdattelua, käännekohtia tai sen enempää sattumaa. ”Tekemällä oppii” Mutta näitä voi harjoitella kuulemma myös erikseen. ”Mikäänhän ei estä tekemästä harjoituksia lyhyessä muodossa.” Käytäntö varmasti opettaakin parhaalla mahdollisella tavalla siitä mikä toimii ja mikä ei, koska perimmiltään tässä on kyse tekijöiden kyvystä ymmärtää elokuvan kieltä.
Esimerkkinä käytännön kautta oppimisesta nostetaan esiin genre elokuvat ja erityisesti Jaws – Tappaja hai. Puhutaan liian itsetietoisista käännekohdista, joihinkin elokuviin nämä kuuluvat toisiin ei. Hyvä vai paha? Kuulemma äärimmäisen hyvä kunhan ratkaisut esiin työntävien käänteiden puolesta on tehty tiedostaen. Kun tietoisesti lähtee hakemaan genre-elokuvaa, johon kuuluu selkeät käänteet, niin paitsi että itse tekijät oppivat varmasti jotain elokuvakerronnasta myöskin yleisö ostaa toteutuksen – tehdään karkeasti, mutta ilman virheitä, jolloin tarina toimii.
Kun sitten siirrytään puhumaan raskaansarjan hienovaraisesta keronnasta, niin yleisölle esitetään pätkä Haren käsikirjoittamasta The Reader elokuvasta:
Kohtauksessa päähenkilö saa tietää rakastettunsa toimineen SS-joukoissa ja syyllistyneen sotarikoksiin. Tilanne sijoittuu oikeussaliin jossa nuori juridiikanopiskelija on seuraamassa Natsien tuomio-oikeudenkäyntiä ja yllättäen hänen unelmien nainen on syytettyjen penkillä.
Seuraavaksi meiltä kysytään: Miten monella eri tapaa tuon olisi voinut kertoa elokuvassa? Kaikkia vaihtoehtoja voidaan arvioida vain väliltä toimii - ei toimi.
Vasta kuvauspäivän aamuna käsikirjoittaja ja ohjaaja olivat saaneet kyseisen kohtauksen muotoonsa välttääkseen kornin, itsestään selvä, esiintyöntävän jne. kerronnan. Tilanne rikotaan niin että päähenkilö, nuori opiskelija, tiputtaa kynänsä jonka takia hänelle valkenee vasta sekunnin ratkaisevaa hetkeä myöhemmin kuin muille salissa istuville syytetyn nimi ja kasvot. Katsoja pidetään tiukasti kiinni päähenkilössä. Kyse on siis sekunnista ja yhdestä arkisesta toiminnosta. Miten muutos vaikuttaa kerrontaan? Katsokaa kohtaus ja kuvitelkaa kaikki muut tylsät ja itsestään selvät ratkaisut… (Elokuva oli ehdolla parhaan ohjauksen, käsikirjoituksen ja elokuvan Oscarista.)
Lopulta mennään todella syvälle – hyvä niin:
Miten elokuva muuttuu kun se siirretään tekstistä kuvaksi?
Mikä on elokuvan ”kertoja”? Jos ajatusta avataan hieman: kirjassa selvästikin teksti, maalauksissa ja valokuvissa ehkä valo, musiikissa ääni, elokuvissa?
”Elokuvassa todelliset ja lähtemättömät kokemukset eivät synny tarinasta, vaan ne luo Montage.”
Se, että kirjassa tai käsikirjoituksessa kaikki mitä halutaan kertoa täytyy kirjoittaa sanoin, muuttuu kun teos siirretään elokuvaksi. Tästä esimerkkinä käytetään The Readerin tavoin kirjaan pohjautuvaa elokuvaa Thumbsucker. Kirjassa ratkaisevana hetkenä toimii syvä keskustelu Äidin ja hänen lapsen välillä keittiössä, kun lapsen ongelmat ovat selvinneet Äidille. Elokuvaversiossa tätä keskustelua ei saatu mitenkään luontevaksi, klassikko keskustelu Äidin ja tämän lapsen etäisyydestä tuntui kliseeltä. Lopulta leikkaaja poisti dialogin kokonaan kohtauksesta ja silti… Katsojalle välittyy kaikki: ahdistuksen tunne, etäisyys, Äidin ja lapsen ajatukset sekä ideat, jotka aiemmin sanottiin ääneen dialogilla – ihan kaikki ilman sanaakaan.
Tarinan kerronta rakentuu käännekohtien ja sattuman hallinnasta, jotka on elokuvan keinojen hallintaa. Kyse on joskus henkilöiden toiminnasta ja sekunneista tai oikeasta genrestä, tekijöiden hahmotuskyvystä tai joskus vain sattumasta.
The Reader trailer. Kate Winslet voitti roolistaan parhaan naispääosan Oscarin.
...
Luennon osa 3 "elokuvien teemat ja managerointi" julkaistaan vielä.
_
PAKO Blog
