Vieraskynä: Petri Uusitalo
Homo faber
Usein luullaan, että tällainen kansallisvaltiomalli, jossa me kaikki nykyään elämme, on jotenkin itsestään selvyys ja aina olemassa ollut tapa muodostaa valtioita. Koko ajatus kansallisvaltiostahan on syntynyt vasta hyvinkin myöhään, jos ajattelemme sitä kirjoitetun historian valossa. Keskiaikainen talonpoika ei voinut varmaan olla vähempää kiinnostunut siitä kenen ruhtinaan mailla hän sai viljellä maatilkkuaan. Joka tapauksessa joku aatelinen tuli ja verotti häntä. Hänelle sillä ei ollut merkitystä oliko kyseessä ranskalainen kreivi vai englantilainen lordi - – che la vie. Sen sijaan hän laittoi rahansa likoon tuon puoleisen puolesta. Katolilainen kirkko oli hänen valtionsa ja siihen kuuluivat kaikki. Tarkoitan tällä tosiaan jumalauta kaikkia. Kirkon ulkopuolelle ei ollut varaa jäädä. Silloin oli yhteisössään ja koko maailmassa hyljeksitty, jota ei kurjan elämän jälkeen odottanut mikään muu kuin ikuinen kidutus Helvetissä.
Ennen uutta aikaa, modernisaatiota ja maallistumista kirkko harjoitti eräänlaista ”fasismia”. Se sääti yhteiskunnassa sen mitä mistäkin piti ajatella ja miten milloinkin piti toimia. Väärin toimimisesta ei seurannut ainoastaan jumalallista vihaa kirkon ja Jumalan taholta itse väärin tekijälle vaan koko yhteisölle. Näin hienosti ohjattiin koko yhteisö vahtimaan toinen toistaan, kuin Itä-Saksassa sitten hiukan myöhemmin.
Kirkon valta alkoi kuitenkin saada haastajia asemiaan vahvistaneista suurista ruhtinaista, kuninkaista, jotka alkoivat kokea edustavansa jotain tiettyä maa-aluetta ja kansaa, kuten Ranskan aurinkokuningas Ludvig IV sen sattuvasti kiteyttää: ” Valtio olen minä”. Tätä ennen ihmiset olivat samaistuneet omaan yhteiskunnalliseen luokkaan. Nyt yhteiskunnan yläosissa aletaan tajuta, että tässä ollaan jotain erityisiä. Aatelinen ei ollut enää pelkästään aatelinen, vaan hän oli englantilainen tai ruotsalainen aatelinen. Tämä ajatteluketju huipentuu tietenkin siihen, että aletaan tutkia omaa kansaa ja sen erityispiirteitä, joita sitten verrataan muihin kansallisuuksiin, kunnes loppujen lopuksi kehittyy rasismi (eli ei rotuviha, vaan eri kansallisuuksia tutkiva tiede) ja nationalismi. Kaikki tietenkin tiedämme mihin iljettävyyksiin nämä ideologiat pahimmillaan ovat johtaneet liitettyinä kiihko isänmaallisuuteen ja rotupuhtausoppeihin.
Kansallisvaltio on siis vain yksi aikaan ja paikkaan sidottu erilaisista tarpeista ja ideologioista syntynyt sosiaalis-kaupallis-poliittis-
Monet ihannoivat ja haikailevat paluusta heimoyhteisöihin. Se ei ole outo ajatus. On tutkittu, että ihmisen aivot pystyvät käsittämään korkeintaan 150 ihmisen kokoisia yhteisöjä. Se on ihanteellinen määre, jossa ihminen pystyy elämään tunnistaen kaikki ihmiset joiden kanssa hän elää. Ei ole näin ollen ihme, että suurkaupungeissa ei paljoa jakseta hymyillä ohikulkeville. Jos joutuisin luomaan kontaktin jokaiseen vastaantulevaan ihmiseen kauppamatkalla aivoni varmaan käryäisivät ja ylikuormittuisivat. Olisin stressissä kun en pystyisi käsittelemään kaikkia niitä ihmisiä. On paljon parempi ajatella, että he ovat vain ohikulkijoita, tai olen mieluiten ajattelematta heitä ollenkaan.
Heimoyhteisö olisi siis ihmismielelle ihanteellinen ja turvallinen yhteisö. Siellä ei niitä neuroosejakaan ole, eikä ehtisi maata kotona masentuneena, koska päivä kuluisi yhteisön muiden jäsenten kanssa yhteistä työtä tehden. Monenmoiset psyykkiset sairaudet ja oireyhtymät ovat nimenomaan modernin ja teollisen maailman vitsauksia. Ihmiskunnan tekninen kehitys, yhteisöjen rakentumisen ja kasvamisen kehitys (tarkoitan kaupunkeja) ja väestömäärän kasvu ovat olleet niin huiman nopeita, ettei evoluutiomme ole täysin pysynyt sen perässä. Psyykkeemme rakentuu vielä osaltaan heimokulttuurin pohjalle.
Eri puolilla maailma eletään tosin vielä heimokulttuureissa, mutta koko maailman väestön saattaminen sellaiseen tilaan tarvitsisi lähinnä jonkinlaisen luonnonmullistuksen tai ydinsodan. Tietenkin joutuisimme luopumaan monista asioista, joita moderniyhteiskuntamme tarjoaa. Kaikkien elämäämme helpottavien tekniset laitteiden lisäksi joutuisimme luopumaan edistyksellisestä sairaan hoidosta, varmasta ravinnon saannista, perusturvallisuudesta ja –oikeudesta, pitkästä eliniän odotuksesta jne. Näistä asioista esi-isämme leirinuotiolla haaveilivat. Joten, vaikka kuinka romantisoisin heimoelämää ja sen takaamaa yhteisöllisyyttä ja tietäisin sen olevan mahdollista jotenkin saavuttaa, niin ei kulu kuin muutama sukupolvi ja nämä lapsenlapsistamme koostuvat heimolaiset alkavat tavoitella uudestaan kaikkia näitä edellä mainitsemiani elämää helpottavia ja elämän laatua parantavia oivalluksia, josta me olisimme luopuneet heimoelämän nimissä. Niin kovin keksivä on ihminen.
Petri Kristian Olavi Uusitalo
Filosofian maisteri
Luovan ajattelun ammattilainen
- -
Tassa reissuni aikana olen tormannyt tahan kansallisvaltio vs. heimoyhteisojen/kylien elamaan kun taalla vuorilla on liikkunut. Lyhytkin etaisyys voi olla ajallisesti pitka ja fyysisesti vaativa, eika taalla hirveasti ihmiset tunnu Nepalin valtion menosta valittavan, vaan elavat omassa yhteisossaan. Takalaiset mieltavat itsensa Mustangin alueen asukeiksi, vuoritolaisiksi, Kagbenin kylakaiseksi jne. Naiden havaintojen pohjalta pyysin Petria hieman taustoittamaan tata kansallisaltion ja heimokulttuurin aihetta ja tassa teille siis tulos...
_
PAKO Blog
