Mitä mainioimpien Filkkari bileiden jälkeen perjantaina oli tarjolla paljon pohdittavaa. Edellisen illan bibikset oli edellisvuotta huomattavasti paremmat ja väki näytti viihtyvän. Näiltä kokkareilta sain vinkin osallistua aamulla "Tekijän ääni" otsikkoa totelleeseen seminaariin.
Tekijän ääni ja miten sen saa kuuluviin?
Seminaarissa keskusteltiin tekijäksi kasvamisesta, oman äänen kehittämisestä sekä kuulluksi tulemisesta, mutta kaikesta tästä hyvin pitkälle klassisen elokuvan mailmassa. Siis tilanteessa joka on jo enemmän tai vähemmän utopiaa - kysympä, taas kerran, että mikä mahtaakaan olla taiteilijavetoisen elokuvan rooli nykyisessä huomiotalouden maailmassa? Seminaarin keskustelijat hyväksyvät pointtini, onhan ihan totta, että kaikki taide alistetaan enemmän ja enemmän erilaisille huomiosta ja taloudellisesta arvosta kertoville mittareille.
Kuitenkin kaikki klassisen elokuvamaailman puhujat olivat yhtämieltä siitä, että itse tekijät sekä oma ääni kasvaa samoin kuin aina ennenkin, taloudellisesta paineesta huolimatta. Ensin on muodostuttava taiteilijan identiteetti, opittava olemaan taiteilija, joka lienee taas niitä kuuluisia "helpommin sanottu kuin tehty" tyyppisiä asioita. Ohjaaja Mantila kiroaa kuin vanha merikarhu ja kertoo omaa näkemystään asiaan suurinpiirtein näin: Minkä tahansa taiteilijan, siis vaikkapa elokuvaohjaajan, identiteetti on loputonta havainnointia maailmasta. Samalla se on täysin kahtiajakoista mm. pelon ja turvallisuuden tunteen, kiireen ja kiireettömyyden, rakastetuksi tulemisen ja hylätyksi päätymisen välillä. Siis havainnointia maailmasta ja pelkoa siitä kelpaako omat havainnoit kenellekkään.
Se mikä on esimerkiksi koulutuksen ja oppilaitoksen osuus kasvussa taiteilijaksi Mantila kiteyttää kolme varsin lyyristä asiaa: On oltava välineet tehdä ja kokeilla, erehtyä ja löytää. On oltava tila joka tuo ihmiset yhteen, paikka jossa vaihtaa ajatuksia ja kehittyä. On oltava opettajat, jotka antavat ohjausta ja jakavat tietoa sekä tukevat etsintää. Siis jos näistä on taidekoulut tehty, niin kuinka moni taidekoulu on todella tätä? (HUOM! Jälleen kerran nuo pätevät hyvin klassisesta taiteesta puhuttaessa, mutta täälläpäin tahdotaan huomauttaa, taas, siitä mikä on tämän klassisuuden nyky- ja tulevaisuudentila?)
Kun seminaarissa puhuttiin käytännön työstä ja siitä mikä on taas kerran elokuvaohjaajan paikka tuotannossa, saatiin keskustelijoilta irti yllättävän suuntaisia vastauksia. Tupistettynä elokuvaohjaaja tekee: 1. Asettaa järjestyksen, muuttaa siis mokeltamisen määrätietoiseksi tekemiseksi. 2. Luo turvan tehdä ja luoda, siis antaa luvan onnistua ja epäonnistua. 3. Antaa toivon onnistumisen mahdollisuudesta viestimällä tavoitteesta.
Siis tyhmennettynä, ei luo vaan ohjaa ja johtaa ryhmää, luomisen hoitaa muut. Yllättävä ja erittäin positiivinen näköala siihen että ohjaajudessa on perimmiltään kyse vision johtamisesta ei sen luomisesta. Toki tästä voi olla erimieltä - itse en ole.
Jossain määrin nostettiin esiin myös ongelmaa vapaan ajattelun esteistä. Miten luotsata ryhmää tilanteeseen jossa ei nähdä esteistä vaan mahdollisuuksia? Viedä oma väki paikkaan jossa keskustelua synnyttää mahdollisuudet eikä niiden esteet. Tilanne on helppo tunnistaa... heitä joskus täysin randomilla kehvipöytäkeskustelussa ilmoille ajatus ekstempore matkasta Puolaan. Ja vastauskai alkaa sateemaan: "Eihän se nyt ole mahdollista..." Vision luotsaukseen, toivon synnyttämiseen ryhmälle ja tavoitteen saavuttamiseksi nämä vapaan ajattelun esteet on varmasti keskeisiä voitettavia ongelmia.
Kun seminaari on lopuillansa on heitettävä ilmoille perustavan luontoinen kysymys, jota varten seminaariin tulin. Hyvät klassisen elokuvan tekijät, ylläen kysymykseni käsittelee talouden ja taiteen yhdistämistä... Miten nämä kaksi voivat tukea toisiaan? Käytännössä tilanne kiteytyy ja on kaikkein konkreettisimmillaan eeppisen työparin Ohjaaja-Tuottaja välillä. Miten tukea kahdella näkemyksellä yhteistä visiota? Vastaus on simppeli: Luomalla yhteinen visio! Käyttämällä hyvin paljon ja perustavasti aikaa yhteisen tavoitteen löytämiselle ja sen hyväksymiselle.
Yleisömenestyselokuva saatta tarkoittaa jollekkin tuottajalle 200 000 katsojaa elokuvatetattereissa. Minulle ohjaajana yleisömenestys tarkoittaa 50 000 katsojaa tetattereissa. On siis selvää että minun ja tuottajan on keskusteltava ihan aluksi se mitä tarkoittaa yleisömenestys - ja löydettävä yhteinen tavoite.
Auli Mantila
Kysymys taiteen ja talouden yhteensopivuudesta on pitkään herättäyt paljon keskustelua missä hyvänsä ympäristössä kysyttäessä. Siksi jopa yllätyin vastauksen yksinkertaisuudesta. Kaikkien on tehtävä samaa elokuvaa ja aluksi kaikkien on venyttävä ja etsittävä yhteiset lähtökohdat tekemiselle. Tosin tärkeintä tämän asian ympärillä ei tunnu olevan itse vastaus liittyen toimintaan käytännössä vaan ylipäänsä se tosiseikka, että muistetaan kysyä tuo kysymys tarpeeksi usein.
_
PAKO Blog
